Mun mielessä on viime aikoina pyörinyt lähinnä ruoka, lievät stressioireet ja ruoka. Näistä ei saane mainittavan hehkuvaa blogikirjoitusta, mutta englannin ja bilsan lukemisen välttelyn edistämiseksi yritän kaivaa päästäni jonkinlaista jutunjuurta.
Pahimman puberteettivaiheen jäätyä menneisyyteen pölyttymään ihmisen kai kuuluisi olla suhteellisen varma itsestään ja vähemmän herkkähipiäinen muiden kommenteille. Tämän voin allekirjoittaa omalta osaltani: on hämmentävää muistella, kuinka tuskallista oli taiteilla oman itsensä ja sen välillä, mitä arveli muiden itsestään ajattelevan silloin muutama vuosi taaksepäin. Kuitenkin joskus on yhä tilanteita, joissa kiemurtelen epämukavasti nahoissani, kun en osaa tuoda kaikkia piirteitäni esille.
Yleensä arvosanoista puhuminen sellaisten kanssa, jotka eivät samanlaisia numeroita saa, on epämukavaa. Poden jotenkin huonoa omaatuntoa siitä, että ysi on mulle pikemminkin lähtötaso kuin uskomaton saavutus. Elämäni intohimot ovat toinen hankala aihe. On todella vaikeaa pidättäytyä hehkuttamasta, kuinka subjunktiivissa ei ole mitään loogista, tai paasaamaasta reilun kaupan banaanien ostamisesta tai uusliberalismin globaalista vahingollisuudesta. Tällöin tunnen itseni lähinnä outolinnuksi, jolla ei ole mitään sanottavaa muille.
Kaikista vaikeinta on kuitenkin kaikki yllämainitut unohtaessa. Vaikka tukalia tilanteita tuleekin eteen, olen yhä kouluorientoitunut, pidän kieliä äärettömän mielenkiintoisina ja innostun asioista, joita ei ehkä ihan heti kuvailisi inspiroiviksi. Mutta hesus sentään, jos ei olisi innostunut mistään! Mitä kiinnostavaa on ihmisessä, jota mikään ei kiinnosta? Toisten hehkutuksia on melkein yhtä kiehtovaa kuunnella kuin jakaa oma hehkunsa. Tuttavapiiristäni löytyy kutsumusta rekka-autoihin, aurinkokennoihin liittyviin mystisiin tutkimuksiin, sydämen toimimisperiaatteisiin, ja valuipa yhdeltä ystävältä kuola EU:n budjetoinnista puhuttaessa. Loppujen lopuksi en juurikaan erottune joukosta subjunktiiveineni.
Mitä enemmän eri ihmisten kanssa olen jutellut, sitä selvemmin olen huomannut, että monilla on mitä erinäisimpiä inspiraationlähteitä (myös sellaisilla, joita olen kuvitellut täysin aivottomiksi). Ja tsädää, yllättäen niistä tulee jotenkin ymmärrettävämpiä ja sympaattisempia, kun ne eivät olekaan pelkkiä pahvi-ihmisiä. Tekstin pakollinen jossittelulause meneekin tällä kertaa niin, että olisipa kiva, jos jonain kauniina päivänä me ihmiset puhuisimmekin avoimemmin elämämme Tärkeistä Asioista.
Pahimman puberteettivaiheen jäätyä menneisyyteen pölyttymään ihmisen kai kuuluisi olla suhteellisen varma itsestään ja vähemmän herkkähipiäinen muiden kommenteille. Tämän voin allekirjoittaa omalta osaltani: on hämmentävää muistella, kuinka tuskallista oli taiteilla oman itsensä ja sen välillä, mitä arveli muiden itsestään ajattelevan silloin muutama vuosi taaksepäin. Kuitenkin joskus on yhä tilanteita, joissa kiemurtelen epämukavasti nahoissani, kun en osaa tuoda kaikkia piirteitäni esille.
Yleensä arvosanoista puhuminen sellaisten kanssa, jotka eivät samanlaisia numeroita saa, on epämukavaa. Poden jotenkin huonoa omaatuntoa siitä, että ysi on mulle pikemminkin lähtötaso kuin uskomaton saavutus. Elämäni intohimot ovat toinen hankala aihe. On todella vaikeaa pidättäytyä hehkuttamasta, kuinka subjunktiivissa ei ole mitään loogista, tai paasaamaasta reilun kaupan banaanien ostamisesta tai uusliberalismin globaalista vahingollisuudesta. Tällöin tunnen itseni lähinnä outolinnuksi, jolla ei ole mitään sanottavaa muille.
Kaikista vaikeinta on kuitenkin kaikki yllämainitut unohtaessa. Vaikka tukalia tilanteita tuleekin eteen, olen yhä kouluorientoitunut, pidän kieliä äärettömän mielenkiintoisina ja innostun asioista, joita ei ehkä ihan heti kuvailisi inspiroiviksi. Mutta hesus sentään, jos ei olisi innostunut mistään! Mitä kiinnostavaa on ihmisessä, jota mikään ei kiinnosta? Toisten hehkutuksia on melkein yhtä kiehtovaa kuunnella kuin jakaa oma hehkunsa. Tuttavapiiristäni löytyy kutsumusta rekka-autoihin, aurinkokennoihin liittyviin mystisiin tutkimuksiin, sydämen toimimisperiaatteisiin, ja valuipa yhdeltä ystävältä kuola EU:n budjetoinnista puhuttaessa. Loppujen lopuksi en juurikaan erottune joukosta subjunktiiveineni.
Mitä enemmän eri ihmisten kanssa olen jutellut, sitä selvemmin olen huomannut, että monilla on mitä erinäisimpiä inspiraationlähteitä (myös sellaisilla, joita olen kuvitellut täysin aivottomiksi). Ja tsädää, yllättäen niistä tulee jotenkin ymmärrettävämpiä ja sympaattisempia, kun ne eivät olekaan pelkkiä pahvi-ihmisiä. Tekstin pakollinen jossittelulause meneekin tällä kertaa niin, että olisipa kiva, jos jonain kauniina päivänä me ihmiset puhuisimmekin avoimemmin elämämme Tärkeistä Asioista.
Hoho tunnistin innostuksenaiheista kaksi!
VastaaPoistaAllekirjoitan koko tekstin. Hehkutus on just parasta ja elämän suola. Myös arvosanoista puhumisen ongelmallisuuden tunnistan, mutten oikein tajua miksi asia on niin. Mikä on pointtina vaikka siinä, että hyvät oppilaat ei joskus uskalla viitata koska muut vittuilee? Tällainen ilmapiiri ei ihan hirveesti kannusta oppimiseen ja siitä innostumiseen. Vaadin muutosta!
Ja sitten tämä murheenkryyni mistä tunnistan häpeillen itseni!
VastaaPoistaMutta oikeestihan yhteiskunta perustuu immeisten erikoistumiselle eli kaikki vaan jakamaan tietoa omista perversioistaan. Haaste on nimenomaan ehkä siinä että kuka sitä sitten kuuntelee, mutta sitä varten on muita subjunktiivipervoja :D Ja oon samaa mieltä viimisen kappaleen kanssa ihan 100%.