Olen päättänyt, että ostettuani kauan himoitsemani järkkärin (tämä tapahtuu n kuukauden kuluttua, n > 2) kokoan valokuva-albumin. Sellaisen oikean kovakantisen albumin, jota voin esitellä harvoille valituille kahvivierailijoille tukkimalla niiltä pakotien ja jota lapseni voivat kahdenkymmenen vuoden päästä hetken mielijohteessa selata ja todeta: "Mutsi, sä oot siis niin nolo!"
Haluan valita sinne kauniita, hassuja ja tärkeitä valokuvia. Myös rumat, kipeät ja henkilökohtaiset kuvat käyvät, koska teen albumin erityisesti itselleni. Sen sijaan en halua sinne kuvia, joilla ei ole muuta funktiota kuin kertoa, että näytän ällistyttävän hyvältä - senhän toki tiedän jo itsekin! En myöskään tarvitse sinne 159 bilekuvaa, joissa poseeraan mahdollisimman monen ihmisen kanssa, koska minun ei tarvitse vakuuttaa itselleni, että sosiaalinen elämäni on aktiivista ja palkitsevaa. Minun ei tarvitse valita kuviani mainokseksi itsestäni, koska ihmiset, jotka albumin näkevät, ovat niin läheisiä, että ovat päässeet fyysisesti kotiini valokuvia katsomaan, ja he tietävät jo, kuinka ihana olenkaan.
Tottakai retroalbumissa on muitakin hyviä puolia. Kuvatekstit voi kirjoittaa itse luovalla fontilla (=harakanvarpailla), kuvat voi asetella niin kuin huvittaa (kaikki väärinpäin) eikä lakia ei tarvitse pelätä ottaessaan kuvia yksityishenkilöistä yksityiselämässä (todistusaineisto on helppo tarpeen vaatiessa tuhota). Jälkeisteni sukututkimukset helpottuvat ja kaikilta menee hermot, kun kuvat putoilevat teippien pettäessä. Kaikki hyötyvät ja elämä on taas ihanaa!
Oikeassa elämässä intoni laantunee viimeistään sijoitettuani rahani tyhjään valokuva-albumiin, ja jälkeläiseni taitavat jäädä ilman tutkimusmateriaalia. Se ei kuitenkaan vähennä ideani nerokkuutta lainkaan. Seuratkaa siis kaikki esimerkkiäni ja haaveilkaa omasta retrovalokuva-albumista sieluttomien kuvagallerioiden sijaan!
Haluan valita sinne kauniita, hassuja ja tärkeitä valokuvia. Myös rumat, kipeät ja henkilökohtaiset kuvat käyvät, koska teen albumin erityisesti itselleni. Sen sijaan en halua sinne kuvia, joilla ei ole muuta funktiota kuin kertoa, että näytän ällistyttävän hyvältä - senhän toki tiedän jo itsekin! En myöskään tarvitse sinne 159 bilekuvaa, joissa poseeraan mahdollisimman monen ihmisen kanssa, koska minun ei tarvitse vakuuttaa itselleni, että sosiaalinen elämäni on aktiivista ja palkitsevaa. Minun ei tarvitse valita kuviani mainokseksi itsestäni, koska ihmiset, jotka albumin näkevät, ovat niin läheisiä, että ovat päässeet fyysisesti kotiini valokuvia katsomaan, ja he tietävät jo, kuinka ihana olenkaan.
Tottakai retroalbumissa on muitakin hyviä puolia. Kuvatekstit voi kirjoittaa itse luovalla fontilla (=harakanvarpailla), kuvat voi asetella niin kuin huvittaa (kaikki väärinpäin) eikä lakia ei tarvitse pelätä ottaessaan kuvia yksityishenkilöistä yksityiselämässä (todistusaineisto on helppo tarpeen vaatiessa tuhota). Jälkeisteni sukututkimukset helpottuvat ja kaikilta menee hermot, kun kuvat putoilevat teippien pettäessä. Kaikki hyötyvät ja elämä on taas ihanaa!
Oikeassa elämässä intoni laantunee viimeistään sijoitettuani rahani tyhjään valokuva-albumiin, ja jälkeläiseni taitavat jäädä ilman tutkimusmateriaalia. Se ei kuitenkaan vähennä ideani nerokkuutta lainkaan. Seuratkaa siis kaikki esimerkkiäni ja haaveilkaa omasta retrovalokuva-albumista sieluttomien kuvagallerioiden sijaan!
Retroalbumi kuulostaa urbaanilegendalta mut yllätän itsenikin toteamalla et multa löytyy sellanen, siis ihan oikeesti omin pikku kätösin liimailtu, hahaa. Ja olen hyvin ylpea siitä.
VastaaPoista