Pienempänä kuuli puhuttavan lapsista, jotka eivät halua kasvaa aikuisiksi, ja kai niitä näkikin, ainakin Disneyn Peter Pan -filmatisoinnissa. Jotain huhuja olen kuullut myös muista ikäluokista, joita kasvaminen ei houkuttele. Musta se on perin juurin oudoksuttavaa: kelatkaa nyt, kuinka karseeta olisi jämähtää ikuisesti vaikkapa 18-vuotiaaksi! Itsehän tympäännyn ikääni aina noin kuukauden ennen synttäreitä, saati sitten, että sitä samaa numeroa pitäisi katsella niiden jälkeenkin.
Numeroista viis, on kasvaminen itsessäänkin jo aika hedonista. Näin julistan täysi-ikäisyyden kynnyksen hiljattain ylittäneenä itsestään suhteellisen varmana nuorena, joka tietää lähes kaikesta kaiken. Porukat saattaisi olla tuosta jälkimmäisestä vähän toista mieltä, mutta eihän niiltä tämmöisiä kysytä.
Olen viime aikoina ihastellut, kuinka harmonista pääni sisällä voikaan olla. Toki vaihtovuosikin kypsytti pääkoppaa jossain määrin, mutta ehkä tietynlainen varmuus kuuluu muutenkin tähän ikävaiheeseen. Viime vuonna en ollut vielä ymmärtänyt, minkälaiset kicksit siitä saakaan, kun sallii itsensä hullutella aina silloin tällöin miettimättä, mitä nuo muut, jotka ehkä mahdollisesti minut huomaisivat - tai eivät - saattaisivatkaan ajatella. Tuntuu niin kovin hyvältä, kun on rohkeutta tehdä niin kuin haluaa ja olla sinut oman itsensä kanssa. Hykertelen joskus päässäni, miten hyvin mieleni istuukaan kehooni. En tiedä, onko siinä mitään järkeä, mutta mitäs sitten, tällä kertaa en pyytele anteeksi! :)
Toki paratiisissakin on särö. Ideologinen heräämiseni on rojahtanut siihen vaiheeseen, jossa tunnen itseni niin kovin tekopyhäksi. Saarnaan mielelläni tekemättä itse mitään, ja siitä iskeekin usein morkkis, depressio ja ärsytys, mitä näitä nyt on. En siltikään suostu vaipumaan apatian valtaan! Tekstin alkuun palaten näen tässä selvän kasvun paikan, uuh! Varmuuden lisäksi saan nimittäin kicksejä myös itseni kehittämisestä, vaikka sitten etanavauhdilla jos ei muuten. Ainakin minua ahdistaisi ajatus paikalleen jumittumisesta ilman mahdollisuutta huomata omia virheitään ja korjata niitä. Tämänkin blogin tekstejä lukiessani jälkeenpäin päivittelen joskus, kuinka naiivi tai typerä olinkaan niitä kirjoittaessa. Oman lisänsä siihen tuo se, että täällä olen naiivi tai ääliö julkisesti, hmm.
Moinen mukamas aikuisen "viisaus" ei tietenkään kestä ikuisesti, eikä tämänhetkinen harmonianikaan ole pysyvä olotila. Siksi olenkin päättänyt ottaa siitä kaiken ilon irti. Eli muistakaa kaverit: kun olen tyhmä, olen tyhmä varmuudella. Siis, näin periaatteessa. :D
Tyhmyyttä lienee myös se, että oikeasti postaan tämän tekstin, järkevänä olisi ehkä kannattanut jatkaa pitkään jatkunutta blogihiljaisuuttani, kunnes kukaan ei muistaisi tämän nettilootan olemassaoloa. Sitäkään en pyytele anteeksi: nyt minua huvitti kirjoittaa tämmöinen juttu ja niin myös tein. En suostu myoskään pahoittelemaan keltaisia sisäjalkapallokenkiäni (en todellakaan pelaa sisäjalkapalloa) tai kirkkaan pinkkiä siskolta omimaani neuletakkia.
Numeroista viis, on kasvaminen itsessäänkin jo aika hedonista. Näin julistan täysi-ikäisyyden kynnyksen hiljattain ylittäneenä itsestään suhteellisen varmana nuorena, joka tietää lähes kaikesta kaiken. Porukat saattaisi olla tuosta jälkimmäisestä vähän toista mieltä, mutta eihän niiltä tämmöisiä kysytä.
Olen viime aikoina ihastellut, kuinka harmonista pääni sisällä voikaan olla. Toki vaihtovuosikin kypsytti pääkoppaa jossain määrin, mutta ehkä tietynlainen varmuus kuuluu muutenkin tähän ikävaiheeseen. Viime vuonna en ollut vielä ymmärtänyt, minkälaiset kicksit siitä saakaan, kun sallii itsensä hullutella aina silloin tällöin miettimättä, mitä nuo muut, jotka ehkä mahdollisesti minut huomaisivat - tai eivät - saattaisivatkaan ajatella. Tuntuu niin kovin hyvältä, kun on rohkeutta tehdä niin kuin haluaa ja olla sinut oman itsensä kanssa. Hykertelen joskus päässäni, miten hyvin mieleni istuukaan kehooni. En tiedä, onko siinä mitään järkeä, mutta mitäs sitten, tällä kertaa en pyytele anteeksi! :)
Toki paratiisissakin on särö. Ideologinen heräämiseni on rojahtanut siihen vaiheeseen, jossa tunnen itseni niin kovin tekopyhäksi. Saarnaan mielelläni tekemättä itse mitään, ja siitä iskeekin usein morkkis, depressio ja ärsytys, mitä näitä nyt on. En siltikään suostu vaipumaan apatian valtaan! Tekstin alkuun palaten näen tässä selvän kasvun paikan, uuh! Varmuuden lisäksi saan nimittäin kicksejä myös itseni kehittämisestä, vaikka sitten etanavauhdilla jos ei muuten. Ainakin minua ahdistaisi ajatus paikalleen jumittumisesta ilman mahdollisuutta huomata omia virheitään ja korjata niitä. Tämänkin blogin tekstejä lukiessani jälkeenpäin päivittelen joskus, kuinka naiivi tai typerä olinkaan niitä kirjoittaessa. Oman lisänsä siihen tuo se, että täällä olen naiivi tai ääliö julkisesti, hmm.
Moinen mukamas aikuisen "viisaus" ei tietenkään kestä ikuisesti, eikä tämänhetkinen harmonianikaan ole pysyvä olotila. Siksi olenkin päättänyt ottaa siitä kaiken ilon irti. Eli muistakaa kaverit: kun olen tyhmä, olen tyhmä varmuudella. Siis, näin periaatteessa. :D
Tyhmyyttä lienee myös se, että oikeasti postaan tämän tekstin, järkevänä olisi ehkä kannattanut jatkaa pitkään jatkunutta blogihiljaisuuttani, kunnes kukaan ei muistaisi tämän nettilootan olemassaoloa. Sitäkään en pyytele anteeksi: nyt minua huvitti kirjoittaa tämmöinen juttu ja niin myös tein. En suostu myoskään pahoittelemaan keltaisia sisäjalkapallokenkiäni (en todellakaan pelaa sisäjalkapalloa) tai kirkkaan pinkkiä siskolta omimaani neuletakkia.
Jeesshh peukkua tälle taas! (Y)
VastaaPoistaPS. Kyl me 18-vuotiaat teini-ihanuudet saadaan ihan luvan kanssa olla naiiveja. Se kuuluu asiaan. Ensin julistetaan sydän pakahtuen kuukausittain vaihtuvaa ideologiaa ja seuraavassa kuussa hävetään taas silmät päästä. Hyvä! Ollaan yhessä tyhmiä.