Me puhuttiin joku äikäntunti tabuista (lähes ainoina äänessä me kurssin n. 4 ysiykköstä ja maikka), ja saatiinkin ihan mielenkiintoinen keskustelu aikaan. Jäin sitten pohtimaan asiaa tunnin jälkeenkin.
Sitä helposti kuvittelee, ettei meidän kulttuurissa tabuja ole, mutta löytyyhän niitä vaikka millä mitalla, kun asiaa ajattelee. Tunnilla tabuksi nousi jopa palkka - vai menisitkö itse kyselemään puolitutulta naapurinsedältä tämän vuosiansioita? Sitten on kaiken maailman seksuaalisuuteen, erilaisuuteen yms. liittyvät kielletyt aiheet. Mieleeni juolahti ensimmäisenä, että kaikki tabut sietäisi murtaa, onhan koko sanalla osittain kielteinen sointikin. Miksi jostain asiasta ei sovi puhua, vaikka kaikki tietävät sen olemassaolosta? Mutta asia ei taida olla ihan niin yksinkertainen. Jotkut tabut juontavat juurensa arvoistamme. Lihavuus tai vanheneminen ovat vastoin kauneuskäsityksiämme: ei kukaan meistä halua olla olla ylipainoinen tai vanha. Näistä asioista puhuttaessa on usein suotavampaa kierrellä ja kaarrella kuin täräyttää suoraan.
Olisiko tabuton yhteiskunta vailla arvoja? Paha sanoa, kun semmoiseen tuskin ikinä törmää. Jokaisella yksittäiselläkin ihmisellä on asioita, jotka ovat liian arkoja yleisesti keskusteltavaksi. Kuitenkin monet tabut aiheuttavat myös hankaluuksia ja epävarmuutta. Kun niitä ihmisiä, jotka eivät mahdu normiin - vanhuksia, ei-heteroseksuaaleja, vammaisia, ulkomaalaisia, miten vain erilaisia - ei voida kohdata ihmisinä vaan tabunrikkojina, seuraukset harvoin ovat miellyttäviä kummallekaan osapuolelle. On kovin ikävää, etteivät ihmiset voi avoimesti kohdata täysin luonnollisia piirteitä itsestään, koska yhteiskunnan arvomaailma ei sitä salli.
Esimerkiksi kuolema on länsimaisessa kulttuurissa hyvin vahva tabu. Kai se liittyy siihen, että miellämme elämän suoraksi viivaksi, joka loppuu joskus, toisin kuin esimerkiksi monissa itämaisissa maailmannäkemyksissä. Toisaalta kuolema on viihteellistetty ja dramatisoitu. Joskus tuntuu, että tabuna sen merkitys on vain paisunut valtaviin mittasuhteisiin, mikä vaikeuttaa sen kohtaamista sellaisena kuin se on.
Äitini kuolemasta mainitessani olen huomannut ihmisillä yleensä kahdenlaisia reaktioita. Jotkut menevät aivan shokkiin, toiset taas tuntuvat sulkeutuvan ja toivovan, etten olisi koskaan mitään asiasta puhunut. Molempia tyyppejä yhdistää käsinkosketeltava vaivautuneisuus. Ymmärrän kyllä moisen, oma käyttäytymiseni ei ehkä eroaisi noista paljoakaan. Silti ärsyttää, kun aina täytyy samaan hengenvetoon vakuuttaa, että tapahtumasta on pitkä aika eikä minua häiritse puhua siitä, ja siitä huolimatta puhekaverini vajoaa yhä syvemmälle vaivautuneisuuteensa. Tunteitani on vaikeaa selittää muille, kun heidän ainoa ajatuksensa on "Siis tuon äiti on Kuollut, mikä TRAGEDIA!" Se ei mitenkään auta minua käsittelemään tapahtunutta. On hankalaa etsiä keskitie olankohautuksella sivuuttamisen ja Elämäni Suurimman Menetyksen välillä niin, että voisin ajatella tapahtunutta siten, kun se oikeasti on mennyt.
No, ei se ole missään nimessä kenenkään vika. Olisi kuitenkin kiva, jos tabuista voisi puhua avoimemmin muutenkin kuin äärimmilleen viihteellistettynä juorusivujen lehdiltä. Se kumminkin edellyttänee jotain suurempaa rakennemuutosta ajattelutapoihimme, mikä taitaa vaatia vähän pidemmän aikaa.
Sitä helposti kuvittelee, ettei meidän kulttuurissa tabuja ole, mutta löytyyhän niitä vaikka millä mitalla, kun asiaa ajattelee. Tunnilla tabuksi nousi jopa palkka - vai menisitkö itse kyselemään puolitutulta naapurinsedältä tämän vuosiansioita? Sitten on kaiken maailman seksuaalisuuteen, erilaisuuteen yms. liittyvät kielletyt aiheet. Mieleeni juolahti ensimmäisenä, että kaikki tabut sietäisi murtaa, onhan koko sanalla osittain kielteinen sointikin. Miksi jostain asiasta ei sovi puhua, vaikka kaikki tietävät sen olemassaolosta? Mutta asia ei taida olla ihan niin yksinkertainen. Jotkut tabut juontavat juurensa arvoistamme. Lihavuus tai vanheneminen ovat vastoin kauneuskäsityksiämme: ei kukaan meistä halua olla olla ylipainoinen tai vanha. Näistä asioista puhuttaessa on usein suotavampaa kierrellä ja kaarrella kuin täräyttää suoraan.
Olisiko tabuton yhteiskunta vailla arvoja? Paha sanoa, kun semmoiseen tuskin ikinä törmää. Jokaisella yksittäiselläkin ihmisellä on asioita, jotka ovat liian arkoja yleisesti keskusteltavaksi. Kuitenkin monet tabut aiheuttavat myös hankaluuksia ja epävarmuutta. Kun niitä ihmisiä, jotka eivät mahdu normiin - vanhuksia, ei-heteroseksuaaleja, vammaisia, ulkomaalaisia, miten vain erilaisia - ei voida kohdata ihmisinä vaan tabunrikkojina, seuraukset harvoin ovat miellyttäviä kummallekaan osapuolelle. On kovin ikävää, etteivät ihmiset voi avoimesti kohdata täysin luonnollisia piirteitä itsestään, koska yhteiskunnan arvomaailma ei sitä salli.
Esimerkiksi kuolema on länsimaisessa kulttuurissa hyvin vahva tabu. Kai se liittyy siihen, että miellämme elämän suoraksi viivaksi, joka loppuu joskus, toisin kuin esimerkiksi monissa itämaisissa maailmannäkemyksissä. Toisaalta kuolema on viihteellistetty ja dramatisoitu. Joskus tuntuu, että tabuna sen merkitys on vain paisunut valtaviin mittasuhteisiin, mikä vaikeuttaa sen kohtaamista sellaisena kuin se on.
Äitini kuolemasta mainitessani olen huomannut ihmisillä yleensä kahdenlaisia reaktioita. Jotkut menevät aivan shokkiin, toiset taas tuntuvat sulkeutuvan ja toivovan, etten olisi koskaan mitään asiasta puhunut. Molempia tyyppejä yhdistää käsinkosketeltava vaivautuneisuus. Ymmärrän kyllä moisen, oma käyttäytymiseni ei ehkä eroaisi noista paljoakaan. Silti ärsyttää, kun aina täytyy samaan hengenvetoon vakuuttaa, että tapahtumasta on pitkä aika eikä minua häiritse puhua siitä, ja siitä huolimatta puhekaverini vajoaa yhä syvemmälle vaivautuneisuuteensa. Tunteitani on vaikeaa selittää muille, kun heidän ainoa ajatuksensa on "Siis tuon äiti on Kuollut, mikä TRAGEDIA!" Se ei mitenkään auta minua käsittelemään tapahtunutta. On hankalaa etsiä keskitie olankohautuksella sivuuttamisen ja Elämäni Suurimman Menetyksen välillä niin, että voisin ajatella tapahtunutta siten, kun se oikeasti on mennyt.
No, ei se ole missään nimessä kenenkään vika. Olisi kuitenkin kiva, jos tabuista voisi puhua avoimemmin muutenkin kuin äärimmilleen viihteellistettynä juorusivujen lehdiltä. Se kumminkin edellyttänee jotain suurempaa rakennemuutosta ajattelutapoihimme, mikä taitaa vaatia vähän pidemmän aikaa.
Musta tabuton yhteiskunta ei mitenkään liity siihen, että se ois arvoton. Tabuttomassa yhteiskunnassa vaan ei ole sellaisia arvoja, joita ei saisi kyseenalaistaa, arvostella tai pilkata. Usein tabut tuntuu liittyvän nimenomaan sellaisiin arvoihin, jotka on jollain tavalla kyseenalaisia tai vaikeasti perusteltavissa - toki huomattava osa liittyy myös sellaisiin asioihin, joista jostain syystä ihmisten on vaikeampi puhua. Mutta joka tapauksessa kannatan ehdottomasti tabujen kaatamista.
VastaaPoistaMulla ei nyt ole tähän mitään fiksua sanottavaa tai lisättävää, mutta on silti kommentoitava, koska tää on mun lempparikirjoitus tähän mennessä. Mietin tabuja epäsäännöllisin väliajoin aina itsekin, etenkin tietenkin suosikkiaihettani kuolemaa. Pohdinta ei kuitenkaan ole yllättäen edennyt pisteeseen, jossa uskaltaisin vaatia kaikkien tabujen poistamista heti nyt. On kovin vaikeaa edes hahmottaa, mitkä kaikki asiat ovat tabuja, saati sitten pystyä ratsastamaan ajatuksissaan tilanteeseen, jossa niitä ei olisi lainkaan. Jatkan mietiskelyä keskenäni enkä ehkä enää töhri sun kommenttiboksia ihan tällaisella huuhaalla.
VastaaPoista