Ammutun nilkan jälkeistä aivotyöskentelyä

Apinanraivolla kirjoittamani teksti poliittisesta impotenssista on jäynänyt mielenrauhaani aina sen postauksesta lähtien. En kuitenkaan suostu sitä poistamaan, sillä se on allekirjoittaneelle erinomainen muistutus, kuinka typerä sitä osaakaan olla. Positiivinen asia lienee onneksi se, että tyhmyydestäkin oppii jotain.

En luonnehtisi itseäni impulsiiviseksi persoonaksi, mutta joskus jostain palavasti innostuessani homma menee överiksi. Näin kävi tälläkin kertaa, ja ammuin itseäni nilkkaan. Oho. Yliampuvan postaukseni jälkeen oon pitänyt hieman paussia ja tuuminut, mitä oikeasti haluan. Kiinnostaako mua saarnata suu vaahdossa, vai kenties edetä maltillisemmin niin, että saattaisin ymmärtää jotain ja vahingossa jopa vakuuttaa joku muukin siinä sivussa?

Liian usein käy niin, että näemme erityisen hyvin toisten huonot puolet muttemme ollenkaan omiamme. Mä olen tullut siihen lopputulokseen, että suunnilleen kaikki huonot piirteet, jotka näen läheisissäni, löytyvät myös itsestäni, osa korostuneempina kuin toiset. Oikeisiin helmasynteihini lukeutuu erityisesti ylimielisyys ja sokea ylpeys, ja ajoittain sorrun myös tekopyhyyteen.

Niin kävi tälläkin kertaa. On liian helppoa raivota poliittisten suuntauksien puutteista ja kapitalistisesta riistosta. Ei poliitikkojen tehtävä ole ohjastaa meitä oikeaan suuntaan kepin ja porkkanan kera: demokratian lähtökohtana on se, että me tehdään se itse poliitikkomme valitsemalla. Olen yhä sitä mieltä, että poliittista tahtoa puuttuu liikaa ympäristöasioista, mutta sen sijaan, että tyydyn asiasta raivotautisesti (ja kovin kapeanäköisesti) huutamaan, miksen itse osallistu politiikkaan? Suuryhtiöiden hallitsevasta asemasta ja sen väärinkäytöstä kestämättömän kehityksen ja globaalin riiston muodoissa on turhaa syyttää yhtiöitä: Ne tekevät tuottoa, koska me ostamme niiden tuotteita ja palveluita. Olisi loogisempaa sättiä itseään aina McDonald'sissa syödessään tai Niken vaatteita ostaessaan (kyllä, itse mussutan Mäkin purilaisia mielelläni, ja puolet urheiluvaatteistani kulkevat Niken merkillä).

Yhtenä maailman yli 6miljardista ihmisestä oma vastuu ja vaikuttamismahdollisuudet tuntuvat mitättömiltä. Siksi kai sitä sortuukin niin helposti sättimään niitä, joilla näennäisesti on valta vaikuttaa. Homman nimi lienee kuitenkin se, että markkinataloudessa kuluttajat sanelevat lähes suoraan yhtiöiden toiminnan ja demokratiassa kansalaiset maailmanmenon. Tämä jos vielä mahtuisi itse kenenkin tekopyhään päähän.

Olen päättänyt pienentää ekologista jalanjälkeäni askel askeleelta. Etenen etanavauhtia, sillä haluan ymmärtää todella, mitä ekologisuus tarkoittaa ja muokata siitä itselleni sopivan elämäntavan, jota oikeasti kykenen noudattamaan. Toivon, etten kyllästy ja luovuta, vaan rauhallisella tahdillani saisin siitä elämäni aikaisen projektin kaikista takapakeista huolimatta. Olenko sitten saanut jotain konkreettista aikaan? Mieleeni ei tule muuta kuin muutamien kasvisruokaohjeiden kokeilemisen. Minulle se on kuitenkin melkoinen muutos ottaen huomioon, että puoli vuotta sitten laitoin ruokaa vain äärimmäisessä hädässä, noin kerran kahdessa vuodessa. Jo sillä on vaikutusta.


Pieni sananen vielä loppuun. En tiedä, miten homma toimi Suomessa, mutta täällä esitettiin viime perjantaina dokumentti Home, joka päivittää paremmin kuin hyvin pallon tilan. Ideana oli näyttää se samaan aikaan niin monessa maassa kuin mahdolllista ja saada mahdollisimman monet ihmiset sen katsomaan. Voit tuijottaa sen englanniksi täältä. Mä katoin sen nauhalta tänään ja pidin kovasti. Filmi muistuttaa meitä myös siitä, että tässä vaiheessa on ihan turha heittäytyä pessimistiseksi. Loppujen lopuksi ei kukaan muu kuin me itse voi meitä muuttaa.