Viihdytin itseäni tässä jokin päivä tuumimalla, kuinka vähän me mietitään muita normaaleissa sosiaalisissa tilanteissa mutta kuinka paljon meidän reaktioilla voi olla merkitystä. Oletan, että yhtä lailla positiivista kuin negatiivistakin.
Hymyileminen on musta ehkä paras esimerkki. En tiedä, onko se kansainvälisestikin yleisempi piirre, vai kuuluko nimenomaan perisuomalaisuuteen periaate, ettei tuntemattomille sovi hymyillä. Ainakin mä muistelen, ettei juuri kukaan tuikituntematon mulle väläytellyt Suomessa hymyä, päinvastainen toimintahan olisi voinut aiheuttaa aivoverisuonten räjähtämisen tai sydäninfarktin! Vastuutonta puuhaa.
Syksyllä olin aivan ulapalla kaikesta, en tuntenut juuri ketään ja ranska oli aivan hanurista. Muistan varmaan ikuisesti yhden ensimmäisistä historiantunneista. Istua tönötin paikallani ja olin ihan pihalla kuten aina. Sitten pari pulpettia edempänä istuva poika kääntyi ja hymyili henkilökohtaisesti mulle. Voi, hyvä ettei sydämeni pettänyt välittömästä rakkaudesta! (Tuli siis selväksi, että moinen on terveysriski.)
No ei, tapauksella ei ollut mitään tekemistä rakastumisen kanssa, pojan sijasta hymyn olisi voinut heittää vaikka rampa sammakko. En ole koskaan vaihtanut pojan kanssa sanaakaan, eikä se taida enää olla edes samalla kurssilla. Tämän hyödyttömän tarinan opetus? On mahdotonta tietää, kuinka käytöksemme ja tekomme vaikuttavat niihin, joita emme tunne, koska, no, juurikin emme niitä tunne. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettemmekö pitkällä tähtäyksellä voisi vaikuttaa monenkin uppo-oudon elämään. Lisäksi se antanee usein avoimemman ja helpommin lähestyttävän kuvan itse virnuilijasta.
En meinaa, että kaikkien täytyisi kulkea hymy korvasta korvaan kaikkialle ja itkeä itsensä iltaisin uneen jäätävän poskilihaskrampin vuoksi. 9 kuukautta ulkomailla ei ole muuttanut sitä tosiasiaa, että talsin paikasta toiseen aina yhtä jurosti ja naamani on yhä perusjuntti-ilmeellä kaveriseurassakin, jos ei päivä satu inspiroimaan. Toisaalta, ehkä olen vain sosiaalisesti jälkeenjäänyt, en tiedä, mutta olen vasta hiljattain tiedostanut, kuinka simosiistiä on hymyillä onnellisen hetken osuessa kohdalle ties kenelle ohikulkevalle hyypälle, jos siltä tuntuu. Ilontunne ei ymmärtääkseni lukeudu huippuyksityisyyden piiriin, joten miksi tyytyä loikkimaan onnesta vain ja ainostaan pimeässä tarkistettuaan, ettei varmasti ole kenenkään näköpiirissä?
Hymyileminen on musta ehkä paras esimerkki. En tiedä, onko se kansainvälisestikin yleisempi piirre, vai kuuluko nimenomaan perisuomalaisuuteen periaate, ettei tuntemattomille sovi hymyillä. Ainakin mä muistelen, ettei juuri kukaan tuikituntematon mulle väläytellyt Suomessa hymyä, päinvastainen toimintahan olisi voinut aiheuttaa aivoverisuonten räjähtämisen tai sydäninfarktin! Vastuutonta puuhaa.
Syksyllä olin aivan ulapalla kaikesta, en tuntenut juuri ketään ja ranska oli aivan hanurista. Muistan varmaan ikuisesti yhden ensimmäisistä historiantunneista. Istua tönötin paikallani ja olin ihan pihalla kuten aina. Sitten pari pulpettia edempänä istuva poika kääntyi ja hymyili henkilökohtaisesti mulle. Voi, hyvä ettei sydämeni pettänyt välittömästä rakkaudesta! (Tuli siis selväksi, että moinen on terveysriski.)
No ei, tapauksella ei ollut mitään tekemistä rakastumisen kanssa, pojan sijasta hymyn olisi voinut heittää vaikka rampa sammakko. En ole koskaan vaihtanut pojan kanssa sanaakaan, eikä se taida enää olla edes samalla kurssilla. Tämän hyödyttömän tarinan opetus? On mahdotonta tietää, kuinka käytöksemme ja tekomme vaikuttavat niihin, joita emme tunne, koska, no, juurikin emme niitä tunne. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettemmekö pitkällä tähtäyksellä voisi vaikuttaa monenkin uppo-oudon elämään. Lisäksi se antanee usein avoimemman ja helpommin lähestyttävän kuvan itse virnuilijasta.
En meinaa, että kaikkien täytyisi kulkea hymy korvasta korvaan kaikkialle ja itkeä itsensä iltaisin uneen jäätävän poskilihaskrampin vuoksi. 9 kuukautta ulkomailla ei ole muuttanut sitä tosiasiaa, että talsin paikasta toiseen aina yhtä jurosti ja naamani on yhä perusjuntti-ilmeellä kaveriseurassakin, jos ei päivä satu inspiroimaan. Toisaalta, ehkä olen vain sosiaalisesti jälkeenjäänyt, en tiedä, mutta olen vasta hiljattain tiedostanut, kuinka simosiistiä on hymyillä onnellisen hetken osuessa kohdalle ties kenelle ohikulkevalle hyypälle, jos siltä tuntuu. Ilontunne ei ymmärtääkseni lukeudu huippuyksityisyyden piiriin, joten miksi tyytyä loikkimaan onnesta vain ja ainostaan pimeässä tarkistettuaan, ettei varmasti ole kenenkään näköpiirissä?
Joo, ihan asiaa. Toisaalta juurikin ainakin tietyt kanadalaiset sekä muidenkin kansallisuuksien edustajat ovat niin pirun iloisia lähes aina ja myös näyttävät sen, mitä en henkilökohtaisesti lopulta kauheasti arvosta. Tarkoitan siis tarvetta olla yhtä auringonpaistetta ja alliswelliä muille, vaikka tilanne ei oikeasti olisikaan niin ruusuinen. Jotenkin teeskentely häiritsee, ja aina välillä tuntuukin, ettei tyypeistä saa oikein mitään otetta. Tietyissä tilanteissa arvostan ehkä aitoutta enemmän kuin hymyä :)
VastaaPoistaMutta yleisesti joo, suupieliä nostamalla saa kyllä helposti piristettyä useammankin henkilön päivää. Tämä tuppaa aina välillä unohtumaan itse kultakin - petraamisen varaa siis löytyy.
Bingo! Hahhahhaa :::: D Plussaa tälle! Ja haleja.
VastaaPoistaHaha nii-i. Totuushan vaan on se että jos Suomessa joku tulee onnellisesti hymyillen vastaan ni automaattisesti 95% tapauksissa tulee aateltua että "tolla ei nyt ihan kaikki oo taas kotona".
VastaaPoistaJa mistä johtuu? No kun mehän ei hymyillä kun tuttujen ihmisten läsnäollessa ja silloinkin vaan kun oikeesti on syytä piste. Ja jos joku enemmän tai vähemmän hölmistyneesti virnuilee, niin se tosiaan lähinnä ahdistaa, suurin osa reagoi niin että nyt täytyy olla joku hervoton keppi hiuksissa tai jätskiä nenässä tai rumat vaatteet kun ei se vastaantulija muuten hymyilis päin naamaa. Tai sitten aatellaan että "vika" on siinä hymyilijässä. :D
Hmm, pitäis varmaan mennä nukkuun kun lähtee kovin lennokkaaks juttu kehittymään. xD Öitä! <333