Pallottelua

Syystalvella tutustuin pinnallisesti pariin scifi-kirjaan, joista piti valita yksi, lukea edes puoleenväliin ja kertoilla lopuksi luokan edessä tuumailuja ja vertailuja tietystä aihealueesta. Mä tutustuin Bernard Werberin Muurahaisiin, mutta esillä oli myös Orwellin 1984 sekä Huxleyn Uljas uusi maailma. Vaikka mun esitelmän aiheeksi osui yhteiskunnan haittojen pohdinta, me puhuttiin myös paljon ehdollistumisesta, sekä noissa kirjoissa että meidän elämässä.

Scifi-kirjoissa lienee kai usein (en voi varmasti sanoa, kun en niitä ole suuremmin kahlannut läpi) teemana jonkin aatteen totalitarismi tai muu äärimmäinen ehdollistaminen, joka meistä tuntuu kovin oudolta ja kaukaiselta. Se, mikä mulle on sittemmin juolahtanut yhä useammin mieleen, on kuitenkin se, että mehän pidetään omaa elämäntyyliämme ainoana oikeana, varsinaisena Totuutena. Mielikuvani äärinationalistisista jenkeistä on tietenkin aika ääripäätä, mutta me kaikki länsimaalaiset kulutusintoilijat rämähdetään ihan samaan kuoppaan.

Amerikkalainen unelma on universaali. On aivan luonnollista, että jokaisella ajokortillisella on oma auto. Omakotitalo on normi, ja sisustus uusitaan aina, kun vanhaan kyllästytään. Ruokakaupassa tingitään hinnasta ja ostetaan enemmän, talvella lähdetään Etelään ruskettumaan ja mainokset on jo niin sulautuneita ympäristöön, ettei me aina edes ymmärretä niitä mainoksiksi. Tämän kaiken ylläpitämiseksi otetaan lainaa ja stressataan töissä niin, että kaikki vituttaa eikä öisin saa nukuttua. 4 päivää viikossa työskentelevät mielletään automaattisesti laiskoiksi sosiaalipummeiksi. Aurinkoiset kesäsunnuntait vietetään Jumbossa.

Talous on kasvanut älyttömiä määriä aina viime vuoteen asti, samoin kuin elintaso. Tarkottaako se sitä, että me ollaan onnellisempia nyt kuin viisi vuotta sitten? Miksi meidän on aina saatava uutta? Onko oikeasti normaalia, että rahankuluttamisesta on shoppailun myötä tullut harrastus? Mitä niin uskomattoman hienoa liikakulutus meille tarjoaa niin, että siitä on tullut välttämätön pakko? Milloin me aloimme olla tärkeämpiä kuluttajina kuin ihmisinä? Miksi me palvellaan taloutta, joka ei palvele suurinta osaa meistä?

Ongelmia on jo nyt näkyvissä. Mitä teet sillä uudella autollasi, jonka juuri onnessasi ostit, sitten kun ei ole enää bensaa? Mistä revit uuden tiikkisen sohvapöydän, kun sademetsät on hakattu? Pallo ei yksinkertaisesti kykene tarjoamaan resursseja samaan tahtiin kuin me niitä kulutetaan. Jos kaikki 6 miljardia kanssaeläjäämme eläisi kuin länsimaalaiset, me tarvittaisiin 5-10 maapalloa. Näkeekö joku muukin kuin minä tässä jotain merkillistä?

Onneksi meillä on kehitysmaiden köyhät, jotka ei kuluta juuri mitään. Mutta nyt jotkut niistäkin pirulaisista alkaa tienata. Ja mitäs muuta ne haluaisi kuin mitä me muutkin: amerikkalaisen unelman? Köyhillä on oikeus päästä pois kurjuudestaan. Mutta kas. Onko kukaan nähnyt paria käyttämätöntä maapalloa lojumassa jossain?

Meidän on kaikinpuolinen pakko tulla kehittyviä maita ja niiden asukkaita vastaan. Sen ei edes ole pakko olla pakko. Jospa me annettaisiin vähän vähemmän painoarvoa materiaaliselle rikkaudelle ja oltaisiin vähän enemmän ihmisiä? Sillä mitä tahansa mainokset yrittävätkin meille kertoa, me ollaan niin paljon enemmän kuin se, mitä me omistetaan.