Host-äitini liittyi tässä hiljattain jonkinmoiseen assosiaatioon, joka auttaa maahanmuuttajia sopeutumaan. Siihen liittyen kävimme todellisella maaseudulla, 309 asukkaan St-Thuribessa, jossa aktiviteettina oli perikanadalainen cabane à sucre ("sokerimökki"). Me oltiin molemmat yllättyneitä, kuinka paljon eri kansalaisuuksia Portneufin seudulta löytyykään; mä olin arvellut tapaavani ehkä pari ranskalaista ja muutamia muita, mutta loppujen lopuksi maahanmuuttajia oli parisenkymmentä, aina Vancouverista Brasilian ja Argentiinan kautta Kiinaan. Se on melko hyvin ottaen huomioon, että asuinseutuni on todella ranskankielinen ja homogeeninen. Eniten puhuin brasilialaisen, ehkä noin 35-vuotiaan Cynthian kanssa, mutta muutkin vaikuttivat todella mukavilta.
Tämä tapaaminen oli omiaan lisäämään tyytyväisyyttäni päätökseeni lähteä vaihtoon, kuten oikeastaan suurin osa muistakin kokemuksistani viimeisen 8 kuukauden aikana, sekä innostamaan matkustamaan tulevaisuudessakin. Sitä sanotaan, että matkailu avartaa maailmaa, mikä on kyllä niin totta, ettei sitä uskoisikaan. Mä olen ylpeä suomalaisuudestani, ja Suomi on edelleen paras maa, mitä löytyy, mutta mua ei kiinnostaa viettää koko elämääni visusti Suomessa matkustaen enintään Tallinnaan tai Tukholman-risteilyllä. Viimeisen puolen vuoden aikana olen kyllä ikävöinyt saunaa, ruisleipää ja Kummeli-aiheista läppää (Pasilakin kelpaisi), mutta ajatella, että joutuisi elämään koko pienen elämänsä pelkästään suomalaisten kanssa, ajatellen asioista ainoastaan suomalaisittain, puhuen pelkkää suomea ja seuraten suomalaisia jalanjälkiä. Kiitos mutta ei kiitos.
Kansalaisuudella ei tunnu olevan merkitystä ennen kuin astuu oman maansa ulkopuolelle. Vieraan kulttuurin keskellä omat juuret korostuu kummasti, mutta vähän ajan päästä sitä osaa jo katsella omaa maataan ja kulttuuriaan analyyttisemmin. Alussa suhtauduin täällä kaikkeen uuteen jo etukäteen asenteella "noh, käyhän tämä näinkin, mutta Suomessa tää on varmasti järjestetty paremmin", mutta nykyään päähäni alkaa hiljalleen upota, kuinka tyhmää on ajatella noin. Uusiin kulttuureihin tutustuessa tajuaa, ettei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa tehdä asioita, vaan pelkästään lukemattomia eri tapoja. On yksinkertaisesti ihmeellistä, kuinka monelta eri kannalta yhden asian voi nähdä. Se on musta yksi monikulttuurisuuden suurimpia rikkauksia.
En tietenkään sano, että Suomi olisi kansainvälisyydelle selkänsä kääntävä Euroopan nurkassa murjottava maa. Itse asiassa Québecissä olen havainnut enemmän sisäänpäinkääntyneisyyttä ja globalisaation pelkoa. Pohjois-Amerikan lähes ainoana ranskankielisenä alueena kepekkien epäluulo muita kansalaisuuksia kohtaan on ymmärrettävissä, mutta on yksinkertaisesti sääli, ettei monet nuoristakaan ole koskaan edes astunut provinssinsa ulkopuolelle. Musta se tilanne johtaa helposti tietynlaiseen suvaitsemattomuuteen. Ihmiset tuomitsevat erilaisuuden liian helposti "vääräksi", koska se ei kuulu heidän elämäänsä.
Yksi luonteenpiirre, jota en pidä juuri minään, onkin toisten tuomitseminen vaivautumatta edes kuvittelemaan itseään heidän asemaansa. Musta kaiken pitäisi alkaa ymmärtämisestä (tai ainakin yrittämisestä), ja kai erilaisiin kulttuureihin tutustuminen auttaa siinä edes jossain määrin. Québec ei tarjoa suomalaiselle edes varsinaista kulttuurisokkia, mutta siitä huolimatta olen päässyt edes hieman laatikon ulkopuolelle katselemaan, miltä se laatikko oikeasti näyttää. Täällä oonkin alkanut tuumia matkustelua myös ns. vähemmän kehittyneisiin maihin: me länsimaalaiset pidetään elämäntapaamme ainoana oikeana sokeina sen vioille. Mua kiinnostaa nähdä, miten muuten elämänsä voi elää.
Saiko tuosta saarnasta mitään irti? Ei varmaan ainakaan liikoja, mutta hei, eka oikea raapustukseni, jossa yritän oikeasti sanoa jotain. Antakaa armoa! :)
Tämä tapaaminen oli omiaan lisäämään tyytyväisyyttäni päätökseeni lähteä vaihtoon, kuten oikeastaan suurin osa muistakin kokemuksistani viimeisen 8 kuukauden aikana, sekä innostamaan matkustamaan tulevaisuudessakin. Sitä sanotaan, että matkailu avartaa maailmaa, mikä on kyllä niin totta, ettei sitä uskoisikaan. Mä olen ylpeä suomalaisuudestani, ja Suomi on edelleen paras maa, mitä löytyy, mutta mua ei kiinnostaa viettää koko elämääni visusti Suomessa matkustaen enintään Tallinnaan tai Tukholman-risteilyllä. Viimeisen puolen vuoden aikana olen kyllä ikävöinyt saunaa, ruisleipää ja Kummeli-aiheista läppää (Pasilakin kelpaisi), mutta ajatella, että joutuisi elämään koko pienen elämänsä pelkästään suomalaisten kanssa, ajatellen asioista ainoastaan suomalaisittain, puhuen pelkkää suomea ja seuraten suomalaisia jalanjälkiä. Kiitos mutta ei kiitos.
Kansalaisuudella ei tunnu olevan merkitystä ennen kuin astuu oman maansa ulkopuolelle. Vieraan kulttuurin keskellä omat juuret korostuu kummasti, mutta vähän ajan päästä sitä osaa jo katsella omaa maataan ja kulttuuriaan analyyttisemmin. Alussa suhtauduin täällä kaikkeen uuteen jo etukäteen asenteella "noh, käyhän tämä näinkin, mutta Suomessa tää on varmasti järjestetty paremmin", mutta nykyään päähäni alkaa hiljalleen upota, kuinka tyhmää on ajatella noin. Uusiin kulttuureihin tutustuessa tajuaa, ettei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa tehdä asioita, vaan pelkästään lukemattomia eri tapoja. On yksinkertaisesti ihmeellistä, kuinka monelta eri kannalta yhden asian voi nähdä. Se on musta yksi monikulttuurisuuden suurimpia rikkauksia.
En tietenkään sano, että Suomi olisi kansainvälisyydelle selkänsä kääntävä Euroopan nurkassa murjottava maa. Itse asiassa Québecissä olen havainnut enemmän sisäänpäinkääntyneisyyttä ja globalisaation pelkoa. Pohjois-Amerikan lähes ainoana ranskankielisenä alueena kepekkien epäluulo muita kansalaisuuksia kohtaan on ymmärrettävissä, mutta on yksinkertaisesti sääli, ettei monet nuoristakaan ole koskaan edes astunut provinssinsa ulkopuolelle. Musta se tilanne johtaa helposti tietynlaiseen suvaitsemattomuuteen. Ihmiset tuomitsevat erilaisuuden liian helposti "vääräksi", koska se ei kuulu heidän elämäänsä.
Yksi luonteenpiirre, jota en pidä juuri minään, onkin toisten tuomitseminen vaivautumatta edes kuvittelemaan itseään heidän asemaansa. Musta kaiken pitäisi alkaa ymmärtämisestä (tai ainakin yrittämisestä), ja kai erilaisiin kulttuureihin tutustuminen auttaa siinä edes jossain määrin. Québec ei tarjoa suomalaiselle edes varsinaista kulttuurisokkia, mutta siitä huolimatta olen päässyt edes hieman laatikon ulkopuolelle katselemaan, miltä se laatikko oikeasti näyttää. Täällä oonkin alkanut tuumia matkustelua myös ns. vähemmän kehittyneisiin maihin: me länsimaalaiset pidetään elämäntapaamme ainoana oikeana sokeina sen vioille. Mua kiinnostaa nähdä, miten muuten elämänsä voi elää.
Saiko tuosta saarnasta mitään irti? Ei varmaan ainakaan liikoja, mutta hei, eka oikea raapustukseni, jossa yritän oikeasti sanoa jotain. Antakaa armoa! :)
Sai siitä jotain irti... xD Edelleen olen kyllä sitä mieltä, että Minä Puhun Suomea ja että matkustaminen tarkottaa palmurantoja. Hehe. :p
VastaaPoistaMainitaan nyt vielä täälläkin, että tykkään kirjoituksestasi kovasti. Lisää analyysia kannattaa kirjoittaa jatkossakin! :) Hienoa, että vaihtovuosi on herättänyt ajatuksia eikä oo ollut vain kielen oppimista tai viileetä hengailua. Tästä on sit hyvä jatkaa, ja jos päädyt vaikka kieltenopeksi, voit jakaa ajatuksiasi myös kirkasotsaisille opiskelijapalleroille.
VastaaPoistaMusta kaikkien kannattaisi matkustella hiukan nimenomaan siten, että oleskelisivat ulkomailla vähän pidempään kuin normiviikon - matkustaminenkin kun valitettavasti onnistuu tosi helposti siten, ettei paikallisesta kulttuurista opi yhtään mitään. Mulla on ajatus, että asiat oisivat kyllä paljon paremmin, jos ihmisillä olisi yleisesti vähän laajempi perspektiivi. Et paas saarnaten vaan, ehkä joku ottaa onkeensa!
mahtavaa pohdiskelua! varsinkin toi että ei ole oikeaa tapaa ja on kiinnostava oppia kepekiläisyydestä! :D ja päivän pelastus oli TÄYDELLINEN! kuules mikä innoitti tekemään uuden blogin? ;)
VastaaPoista