Liipalaapa

Meine Arbeit hat Konstruktionen des Grammatikmodells Konstruktionsgrammatik (CxG) zum Thema. Die CxG ist in der kognitiven Tradition entstanden und hat zum Zweck, die kognitiven und sozialen Aspekte sprachlicher Fähigkeit in der Grammatikbeschreibung zu beachten. Dabei spielen die angenommenen sprachlichen Grundbestandteile, Konstruktionen, eine relevante Rolle. Als Konstruktionen werden alle sprachliche Zeichen angesehen: von konkreten Wörtern und  Morphemen bis durchaus abstrakte Strukturen wie Ditransitiv- und Passivkonstruktionen. Sie sind gelernte Form-Bedeutungspaare, d.h. sie werden durch Sprachgebrauch festgelegt und bestehen sich aus der morpho-syntaktischen Form und der semantisch-pragmatischen Bedeutung.

Die offene Natur der Konstruktionen bietet attraktive Anwendungsmöglichkeiten und ermöglicht die Erklärung solcher sprachlichen Phänomene, womit die traditionellen generativen Grammatiken Probleme auf Probleme stoßen, z.B. bei idiomatischen Ausdrücken und Metaphern. Jedoch ist eine Grammatiktheorie, egal wie anwendbar, nicht plausibel, wenn sie der Realität des Sprachgebrauchs nicht entspricht. Das erste Ziel meiner Arbeit ist dementsprechend die Begründungen von Konstruktionen in der CxG zu abzuschätzen. Zweitens habe ich zum Ziel, der Seminargruppe einen Überblick über diese aktuelle Grammatiktheorie und dadurch über den Zustand der aktuellen Grammatikforschung zu bieten.

Siilin vuosi

Oi joi joi, kylläpä sitä ajat muuttuvat. Vuosi sitten olin kakkosella, vihdoin sopeutunut kouluun vuotta nuorempien kanssa ja koonnut ympärilleni pienen ystäväporukan, joka tuntui ikuiselta. Olin myös melkoinen jokapaikanhöylä, jonka kalenteri tuppasi täyttymään kaikenlaisesta. Kesälomastakin puolet meni stressatessa (en vieläkään aivan ymmärrä, mikä oli niin kiireellistä) ja hassua kyllä, rentouduin vasta viimeisen kuukauden aikana, kun olin joka päivä töissä.

Syksyllä tajusin, ettei siinä ole mitään järkeä, että kalenterini kertoo, kuinka tärkeä ihminen muka olen. Talvella koin jonkin sortin romahduksen, ja suunnilleen jokainen osa-alue elämässäni tuntui räjähtävän käsiin vuoron perään. Kun olin yhden kriisin saanut mielestäni, seuraavana päivänä nousi uusi esiin, ja sen jälkeen vanhat tulivatkin bumerangina takaisin aivan kuin en juuri olisi käynyt niitä läpi päivätolkulla. Stressinsietokykyni oli hieman alhaisempi kuin yleensä, ja kaikki vaivannäkö tuntui tuplasti todellisuutta suuremmalta.

Nyt kesän koittaessa maailma tuntuu taas vähän erilaiselta kuin vuosi sitten. Kirjoitin ylioppilaaksi juuri niin hyvillä arvosanoilla kuin halusinkin ja mokasin ensimmäistä kertaa tärkeässä kokeessa (ei taida pääaineeni yliopistossa olla saksa), ja vaikkei elämä siihen kaatunutkaan, oli se melkoinen järkytys. Elämä alkaa talven jäljiltä tuntua ihan mukavalta, eikä joka päivä itketäkään. Olen etääntynyt lähes kaikista kavereistani, osasta hieman katkerastikin. Sen sijaan nautin suunnattomasti niistä päivistä, jolloin en tee muuta kuin lue kirjaa kotona ja juo litroittain teetä. On ihana ajatus, ettei kesäkuussa ole mitään ohjelmaa, vaan silloin voi tehdä mitä vaan - lähteä ulkomaille tai olla lähtemättä, tehdä extemporepäiväretki Porvooseen, käydä mökillä... Kaikki ilman etukäteissuunnitelmia ja ajankohdista sopimista! Tuntuu myös hyvältä asua vielä toivottavasti viimeisiä kuukausia kotona ja parantaa välejä vanhempiin (ja välttää pyykkääminen ja ruoanlaitto siinä sivussa). Vaikka monet asiat tuntuvat kipeiltä ja selvittämättömiä juttuja on vielä kasapäin, tuntuu siltä, että alan hiljalleen taas löytää itseni.

Ja näin, olkaa hyvä, pikainen katsaus sisäiseen maailmaani. Siirrynpä tästä keittämään itselleni hieman teetä.

Valokuva-albumimanifesti

Olen päättänyt, että ostettuani kauan himoitsemani järkkärin (tämä tapahtuu n kuukauden kuluttua, n > 2) kokoan valokuva-albumin. Sellaisen oikean kovakantisen albumin, jota voin esitellä harvoille valituille kahvivierailijoille tukkimalla niiltä pakotien ja jota lapseni voivat kahdenkymmenen vuoden päästä hetken mielijohteessa selata ja todeta: "Mutsi, sä oot siis niin nolo!"

Haluan valita sinne kauniita, hassuja ja tärkeitä valokuvia. Myös rumat, kipeät ja henkilökohtaiset kuvat käyvät, koska teen albumin erityisesti itselleni. Sen sijaan en halua sinne kuvia, joilla ei ole muuta funktiota kuin kertoa, että näytän ällistyttävän hyvältä - senhän toki tiedän jo itsekin! En myöskään tarvitse sinne 159 bilekuvaa, joissa poseeraan mahdollisimman monen ihmisen kanssa, koska minun ei tarvitse vakuuttaa itselleni, että sosiaalinen elämäni on aktiivista ja palkitsevaa. Minun ei tarvitse valita kuviani mainokseksi itsestäni, koska ihmiset, jotka albumin näkevät, ovat niin läheisiä, että ovat päässeet fyysisesti kotiini valokuvia katsomaan, ja he tietävät jo, kuinka ihana olenkaan.

Tottakai retroalbumissa on muitakin hyviä puolia. Kuvatekstit voi kirjoittaa itse luovalla fontilla (=harakanvarpailla), kuvat voi asetella niin kuin huvittaa (kaikki väärinpäin) eikä lakia ei tarvitse pelätä ottaessaan kuvia yksityishenkilöistä yksityiselämässä (todistusaineisto on helppo tarpeen vaatiessa tuhota). Jälkeisteni sukututkimukset helpottuvat ja kaikilta menee hermot, kun kuvat putoilevat teippien pettäessä. Kaikki hyötyvät ja elämä on taas ihanaa!

Oikeassa elämässä intoni laantunee viimeistään sijoitettuani rahani tyhjään valokuva-albumiin, ja jälkeläiseni taitavat jäädä ilman tutkimusmateriaalia. Se ei kuitenkaan vähennä ideani nerokkuutta lainkaan. Seuratkaa siis kaikki esimerkkiäni ja haaveilkaa omasta retrovalokuva-albumista sieluttomien kuvagallerioiden sijaan!

Mä olen pieni Muksis

Päässäni soi tällä hetkellä taukoamatta "Mä olen pieni Muksis, niin pienenpieni Muksis...". Koska viivytän parhaani mukaan nukkumaanmenoa ja niin ollen pirteänä yo-tekstitaidon kirjoittamista (eihän se ole vaihtoehto), metsästin Youtubesta edes siedettävän tasoisen videon tästä ala-asteen musiikintunneilta tutusta maailman suloisimmasta kummajaisesta. Awww.

"...Oi saanhan lahjan, lakupatukan!"

Haasteturinoita

Hämmentävän ahkera bloggaajasiskoni sai vastikään blogipiireissä ketjuviestin lailla leviävän tunnustuksen nimeltään Stylish Blogger Award. Hänpä laittoi hyvän kiertämään ja munkitti mulle saman lätkän, joka muuten näyttää tältä:

Otan tunnustuksen riemulla vastaan, joskin myönnettäköön, että parempiakin osoitteita olisi ollut kuin laiskanpulskeasta päivitystahdista ja tekniikan ihmelapsibloggaajasta kärsivä turhakkeeni. Otan kuitenkin haasteen vastaan ja kerron tittelin velvoittamana seitsemän asiaa itsestäni.


1. Olen aika tasainen tyyppi. Mietin ensin ja teen vasta sitten, impulsiivisuus tuntuu vieraalta. Innostuessani pidän jalat maassa enkä pettyessäni putoa pilvistä. Joskus tuskastelen, että spontaanius ja hetkessä eläminen saisivat minut näkemään enemmän maailmaa mutta toisaalta olen luonteeltani perustyytyväinen ja koen säästyneeni pahimmilta kolhuilta.

2. Tuppaan vaatimaan itseltäni aika paljon. Koulussa minun kuuluu oppia ja ymmärtää kaikki, olisinhan muuten tyhmä. Osaan heittää aivan turhilla tai mielenkiinnottomilla asioilla vesilintua, joten aivan ylisuorittamiseksi homma ei ole vielä riistäytynyt. Määritän kuitenkin itseäni hieman liikaa suorittamisen kautta, ja kun ominaisuuteen lisää vielä suvussa kulkevan stressipeikon, teen elon itselleni joskus aika hankalaksi.

3. Viime vuosien aikana olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota esineiden esteettisyyteen. Olen leikitellyt ajatuksesta arkkitehdiksi pyrkimisestä muun muassa siksi, että on kiehtovaa, kuinka tilojen käytännöllisyys ja kauneus ilahduttaa. Iittala on suunnilleen parasta maailmassa (siskoni ikuinen lobbaus on saattanut vaikuttaa mielipiteeseen...), ja vaalin Bottna- ja Teema-astiakokoelmaani kuin Raamattua. Jo tieto niiden olemassaolosta ilahduttaa minua suunnattomasti, ja olen päättänyt pitää ne visusti kääreissään kunnes pääsen Omaan Asuntooni niiden keskelle.

4. Kielet on ihan huippujuttu. Jos puhuu pelkkää suomea, voi verbaalisesti kommunikoida vajaan 6 miljoonan ihmisen kanssa. Jos osaa muutamaa muuta kieltä, keskustelukumppanien määrä moninkertaistuu eksponentiaalisesti. Parasta on, kun voi ilmaista itseään luontevasti vieraalla kielellä. Kun siihen pääsee tarpeeksi syvälle, paljastuu myös itsestä uusia piirteitä, koska eri kielet vaativat hieman erilaista näkövinkkeliä maailmaan. Toisaalta kielissä ja matikassa on mielestäni paljon samaa. Molemmissa on omat sääntönsä, joihin heitellään erinäisiä osasia, oli ne sitten lukuja tai sanoja, ja lopputuloksena on ihan oma kokonaisuutensa.

5. Ympäristöasiat ovat mielenkiintoisia, mutta minusta ei saa aktiivia edes hyvällä tahdolla. Pyrin ottamaan asioista selvää, tekemään pieniä arjen sankaritekoja ja salakavalasti aivopesemään tuttavapiiriäni. Näissäkin asioissa olen toisaalta nykyään taantunut, kun elämässä on viime aikoina ollut kaikkea muutakin mietittävää. Kerron itselleni, että palaan asiaan sitten, kun olen siihen taas valmis.

6. Sain parhaalta ja ilmeisesti liian varakkaalta veljeltäni lahjaksi soman älypuhelimen, kun vanhani alkoi temppuilla. Tuhosin siitä kuitenkin heti näytönsuojakalvon enkä liittämääkään saanut vaihdettua. Lopputulemana käytän nyt puheluja sensuroivaa vanhaa rotjaketta uutuuttaan kiiltävän mallin pölyttyessä työpöydän laatikossa. Toivottavasti tämä vaihe on vain väliaikainen...

7. Aina kun pitäisi opiskella kirjoituksiin, saan pakkomielteisen leipomisvimman. Vanhat tutut muffinssit ja tiikerikakut alkavat jo kyllästyttää, ja haaveilenkin erinäköisistä kokeiluista. Lukulomalla keittiö saattaa hyvinkin muuttua leipomoksi. Harmillisesti kaikkia leivottuja kaloreita ei edes tee mieli syödä, mutta saanpahan hyvän syyn nähdä kavereita, joille voi syöttää kaikki kakut ja piirakat.


Ylipitkän jaarittelun jälkeen pitäisi itsestäänkertomishaaste lähettää 15 bloggaajalle. Pyh, enhän mä edes lue niin monta verkkopläjäystä. Tunnustusta ansaitsee kuitenkin aina yhtä tyylikkään Tertun blogi Hooray sekä Elisan neronleimauksia sisältävä Sounds Like Sushi. Tarttukoon tytöt toimeen!

Hei hei Arttu!

Lompakkoa rahakkaammat ajatukset

Mieltäni on jo pitkän aikaa kalvanut käsittämätön tarve eräälle hankinnalle. Vesi herahtaa kielelle, kun vain ajattelenkin asiaa. Tahdon järjestelmäkameran. En ole mikään valokuvaaja enkä ole viimeiseen vuoteen ottanut kameraakaan koskaan minnekään. Nykyinen partnerini tosin onkin isältä peritty ties kuinka monta vuotta vanha digikamera, jolla kyllä saa ihan siedettäviäkin kuvia, jos yrittää. Se ei vaan houkuta enää, kun on soheltanut kavereiden järkkäreillä. Olen kyllä tietoinen faktasta, ettei se kamera niinkään vaan kuvaaja (tuskinpa osaisin edes järkälettä käyttää, jos ostaisin), mutta silti... Jokin ihan perusversio ilman mitään hifiominaisuuksia kelpaisi paremmin kuin hyvin. Kukahan ostaisi mulle sellaisen?

Ja kun nyt hankinnoista puhutaan, niin siskoni jalanjäljissä haikailen postilaatikkoon kuukausittain kolahtavaa Avotakkaa, siinä kun on aina niin kivoja sisustusasioita ja aina jotain, joka aiheuttaa kuolaamisreaktion ja saa odottamaan malttamattomasti hetkeä, jolloin pääsen omaan kämppään (joka tuskin kaikista haaveistani huolimatta näyttää sisustuslehden aukeamalta). Sekin ikävä kyllä maksaa, ja jos olisin niin pihi ja vihertävä kuin haluaisin, voisin lukea sen vaikka kirjastosta. Mutta sehän on aivan eri asia!

Käyn koulun ohessa töissä (yleensä kolme kertaa kuussa, hurraa mitä ahkeruutta), joten taskurahaa riittää moninkertaisesti viime kevään Kela-kituutukseen verrattuna. Siitä huolimatta rahat ovat aina kuun lopussa haihtuneet tililtäni kuin pieru Saharaan, enkä useimmiten saa päähäni, mitä erityisen välttämätöntä olen niillä tehnyt. Loppupäätelmäni on se, että rahan määrä voi kasvaa rajattomasti mutta sen puute on vakio. Ikävä kyllä tämä mullistava havainto ei lohduta autioitunutta lompakkoani.