Oi joi joi, kylläpä sitä ajat muuttuvat. Vuosi sitten olin kakkosella, vihdoin sopeutunut kouluun vuotta nuorempien kanssa ja koonnut ympärilleni pienen ystäväporukan, joka tuntui ikuiselta. Olin myös melkoinen jokapaikanhöylä, jonka kalenteri tuppasi täyttymään kaikenlaisesta. Kesälomastakin puolet meni stressatessa (en vieläkään aivan ymmärrä, mikä oli niin kiireellistä) ja hassua kyllä, rentouduin vasta viimeisen kuukauden aikana, kun olin joka päivä töissä.
Syksyllä tajusin, ettei siinä ole mitään järkeä, että kalenterini kertoo, kuinka tärkeä ihminen muka olen. Talvella koin jonkin sortin romahduksen, ja suunnilleen jokainen osa-alue elämässäni tuntui räjähtävän käsiin vuoron perään. Kun olin yhden kriisin saanut mielestäni, seuraavana päivänä nousi uusi esiin, ja sen jälkeen vanhat tulivatkin bumerangina takaisin aivan kuin en juuri olisi käynyt niitä läpi päivätolkulla. Stressinsietokykyni oli hieman alhaisempi kuin yleensä, ja kaikki vaivannäkö tuntui tuplasti todellisuutta suuremmalta.
Nyt kesän koittaessa maailma tuntuu taas vähän erilaiselta kuin vuosi sitten. Kirjoitin ylioppilaaksi juuri niin hyvillä arvosanoilla kuin halusinkin ja mokasin ensimmäistä kertaa tärkeässä kokeessa (ei taida pääaineeni yliopistossa olla saksa), ja vaikkei elämä siihen kaatunutkaan, oli se melkoinen järkytys. Elämä alkaa talven jäljiltä tuntua ihan mukavalta, eikä joka päivä itketäkään. Olen etääntynyt lähes kaikista kavereistani, osasta hieman katkerastikin. Sen sijaan nautin suunnattomasti niistä päivistä, jolloin en tee muuta kuin lue kirjaa kotona ja juo litroittain teetä. On ihana ajatus, ettei kesäkuussa ole mitään ohjelmaa, vaan silloin voi tehdä mitä vaan - lähteä ulkomaille tai olla lähtemättä, tehdä extemporepäiväretki Porvooseen, käydä mökillä... Kaikki ilman etukäteissuunnitelmia ja ajankohdista sopimista! Tuntuu myös hyvältä asua vielä toivottavasti viimeisiä kuukausia kotona ja parantaa välejä vanhempiin (ja välttää pyykkääminen ja ruoanlaitto siinä sivussa). Vaikka monet asiat tuntuvat kipeiltä ja selvittämättömiä juttuja on vielä kasapäin, tuntuu siltä, että alan hiljalleen taas löytää itseni.
Ja näin, olkaa hyvä, pikainen katsaus sisäiseen maailmaani. Siirrynpä tästä keittämään itselleni hieman teetä.
Syksyllä tajusin, ettei siinä ole mitään järkeä, että kalenterini kertoo, kuinka tärkeä ihminen muka olen. Talvella koin jonkin sortin romahduksen, ja suunnilleen jokainen osa-alue elämässäni tuntui räjähtävän käsiin vuoron perään. Kun olin yhden kriisin saanut mielestäni, seuraavana päivänä nousi uusi esiin, ja sen jälkeen vanhat tulivatkin bumerangina takaisin aivan kuin en juuri olisi käynyt niitä läpi päivätolkulla. Stressinsietokykyni oli hieman alhaisempi kuin yleensä, ja kaikki vaivannäkö tuntui tuplasti todellisuutta suuremmalta.
Nyt kesän koittaessa maailma tuntuu taas vähän erilaiselta kuin vuosi sitten. Kirjoitin ylioppilaaksi juuri niin hyvillä arvosanoilla kuin halusinkin ja mokasin ensimmäistä kertaa tärkeässä kokeessa (ei taida pääaineeni yliopistossa olla saksa), ja vaikkei elämä siihen kaatunutkaan, oli se melkoinen järkytys. Elämä alkaa talven jäljiltä tuntua ihan mukavalta, eikä joka päivä itketäkään. Olen etääntynyt lähes kaikista kavereistani, osasta hieman katkerastikin. Sen sijaan nautin suunnattomasti niistä päivistä, jolloin en tee muuta kuin lue kirjaa kotona ja juo litroittain teetä. On ihana ajatus, ettei kesäkuussa ole mitään ohjelmaa, vaan silloin voi tehdä mitä vaan - lähteä ulkomaille tai olla lähtemättä, tehdä extemporepäiväretki Porvooseen, käydä mökillä... Kaikki ilman etukäteissuunnitelmia ja ajankohdista sopimista! Tuntuu myös hyvältä asua vielä toivottavasti viimeisiä kuukausia kotona ja parantaa välejä vanhempiin (ja välttää pyykkääminen ja ruoanlaitto siinä sivussa). Vaikka monet asiat tuntuvat kipeiltä ja selvittämättömiä juttuja on vielä kasapäin, tuntuu siltä, että alan hiljalleen taas löytää itseni.
Ja näin, olkaa hyvä, pikainen katsaus sisäiseen maailmaani. Siirrynpä tästä keittämään itselleni hieman teetä.
Post Comment
Lähetä kommentti